Urheilija on ikuinen optimisti

Urheilija on ikuinen optimisti – ainakin mitä tulee erinäisten vastaankäymisten vastaan tullessa.

Tiedättehän tämän peruskuvion; jotakin paikkaa kolottaa tai kurkku on karhea, järki käskisi lepäämään, mutta tunnollinen urheilija painaa menemään vaikka läpi harmaan kiven. Puolikuntoisena treenaaminen tietenkin vain pitkittää päällä olevaa vaivaa, eikä edistä kuntoa sitten yhtään.

Meillä oli molemmilla havaittavissa ennen joulua hyviä nousukunnon merkkejä. Joulun aaton aattona kävimme Inarin Juutuanvaarassa tekemässä kovemman treenin, ja siitä jäi molemmille hyvä tunne. Tiina sai sitten aattoaamuna urheilijalle huonoimman mahdollisen joululahjan – aattoaamuun herättiin kaktus kurkussa.

Tässä tulee esiin ensimmäinen esimerkki loppumattomasta optimismista. Alkuv*tutuksen jälkeen urheilija alkaa laskemaan päiviä – ”ei tämä kovin pahalta tunnu, muutaman päivän päästä olen varmasti reenikunnossa”. Joopa joo.. Päiviä menee, urheilija yskii keuhkot p*skaksi ja niistää aivot pihalle, katsoo kaikki Netflixin sarjat, ja viimein viikon päästä yrittää lähteä lenkille. Monesti tulee tehtyä liian monta puolivillaista lenkkiä, joiden sijaan olisi voinut katsoa myös Viaplayn tyhjäksi.

Meille on myös enemmän kuin tyypillistä, että jos toinen sairastuu niin ennemmin tai myöhemmin myös toinen sairastuu. Ja niinhän siinä kävikin, Reima tuli vuorostaan kipeäksi uutena vuonna.

”Normaalille ihmiselle” mitättömän tuntuiset flunssat tai influenssat ovat yleensä urheilijoille iso takapakki. Etenkin meillä astmaatikoilla kaikki infektiot tuntuvat pesiytyvän keuhkoihin. Ja järkikihän sen sanoo, että kilpahiihtäminen on melko hankalaa, jos keuhkoissa on mitään hämminkiä.

Jossain vaiheessa piti tietenkin alkaa laskemaan päiviä Vantaan SM-hiihtoihin. Vielä viikkoa ennen kisoja Tiinalla oli pari päivää kuumetta, ja kaikki röörit oli arvatenkin ihan täynnä limaa. Kisaviikon keskiviikkona saatiin tehtyä ensimmäiset teholliset treenit sitten joulun. Eihän se hääviä ollut, mutta jäätiin henkiin, joten päätettiin lähteä kisoihin.

Tässä vaiheessa olisi voinut ja pitänyt painaa jarrua. Kokeneina urheilijoina meidän olisi pitänyt tietää, että vaikka periaatteessa olimme jo terveitä, niin ei meillä tosi puheella ollut mitään mahdollisuuksia kelvollisiin suorituksiin Vantaalla. Astmaatikoilla hengitystieinfektiot voivat vaivata todella pitkään itse taudin jo taltuttua. Menee aikaa ennen kuin keuhkot palautuvat normaaliin tilaan. Ja oikeasti pelkästään kolmen viikon olematon treenitausta olisi pitänyt riittää syyksi jäädä kotiin.

Mutta sitten astuu kuvaan optimismi. ”Tänään tuntuu jo paljon paremmalta kuin eilen” ”Silloin joskus kerran ennenkin kulki hyvin flunssan jälkeen”. Jepjep.

Ja painaahan vaakakupissa ihan sekin, että Vantaalla hiihdettiin meidän tämän kauden suosikki SM-matka, 10km ja 15km vapaata ja vielä väliaikalähdöllä. Koko vuoden kun treenaa menestyäkseen oikeassa paikassa, ja sitten sairastuu 3 viikkoa ennen H-hetkeä, niin se ei vain ole helppoa heittää hanskoja tiskiin.

Loputtomasta optimismista huolimatta lopputulema oli se, että Tiina hiihti erittäin alavireisen kisan ja päätyi sijalle 50. Kisassa ainoa toimiva tekijä oli varmastikin erittäin liukas suksi. Reima osasi oman olonsa perusteella tehdä varmasti erittäin viisaan päätöksen ja olla starttaamatta kisaan kokonaan. Eli tulipa heitettyä aika turha maakuntamatka Suomen halki.

SM-viikonlopun jälkimainingeissa on tullut mietittyä taas huippu-urheilun ja osa-aika kilpaurheilun eroja. Vaikka pyrimme tekemään vuoden ympäri kaiken mahdollisimman hyvin ja harjoitusmäärämme pyörivät hyvin lähellä maajoukkuehiihtäjien määriä, ”osa-aikaisuuden” ongelmat korostuvat aina juuri ongelmatilanteissa. Esimerkiksi flunssasta/influenssasta toipuminen vie paljon enemmän aikaa, kun sairaanakaan ei pysty kunnolla lepäämään.

Työkuntoisuus ja treenikuntoisuus ovat eri asioita. Käytännössä vähänkään isompi hengitystieinfektio pakottaa urheilijan 1-2viikon lepoon. Pelkästään kurkkukivun tai yskän vuoksi ei kuitenkaan voi olla kahta viikkoa töistä pois. Tämä tarkoittaa siis sitä, että Tiinakin joutui olemaan monta päivää puolikuntoisena töissä, mikä ei varmasti ainakaan nopeuttanut paranemista. Reiman tilanne yrittäjänä on tietenkin vielä huonompi – palkka ei todellakaan juokse kotona makoillessa. Käytännössä valinnaksi jää peruako esimerkiksi hiihtokouluryhmä, josta tilille napsahtaisi 500€ vai lähteäkö vetämään se puolikuntoisena. Aika monesti tulee lähettyä..


Tällä hetkellä terveystilanne on jo hyvä, ja olemme matkalla seuraaviin kisoihin. Jälleen pitää toivoa, ettei kyse ole yltiöpäisestä optimismista vaan omien tuntemusten rehellisestä tulkitsemisesta. Tällä viikolla olemme kuitenkin pystyneet tekemään hyvää perusharjoittelua, eikä Tiinallekaan tullut mitään takapakkia puolikuntoisena hiihdetystä kisasta.

Ehkä taas opimme tästäkin sairastelusta jotain, ja seuraavalla kerralla osaamme olla vastaavassa tilanteessa hieman realistisempia. Vaikka optimismi mielenlaatuna onkin yleisesti otettuna urheilijalle positiivinen ominaisuus, pitäisi joskus oppia kuuntelemaan sitä korvaan kuiskivaa järjen ääntä. 🙂


PS. Artikkelikuva ei liity sitten mitenkään tähän päivitykseen. Tai voihan optimisti ajatella vaikka, että ihan just kohta aurinko paistaa Saariselällä näin komeasti. Onhan päivän pituus sentään jo yli kolme tuntia! 😉

 

Jälkihuomautus:

Oulaisissa hiihdettiin kisat -17 asteen pakkasessa, mikä oli meille toipumisvaiheessa liian kylmä keli. Eli käytiinpä ajamassa kylästelyreissu Oulussa. 🙂

Comments are closed.

Proudly powered by WordPress | Theme: Baskerville 2 by Anders Noren.

Up ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: