Nuoralla tanssia

Jokaisen urheilijan unelmana on varmasti kokeilla siipiään ammattiurheilijana, mutta todellisuudessa tämä unelma toteutuu hyvin harvojen kohdalla. Niin olemme mekin tilanteessa, jossa pyrimme joka päivä parhaamme mukaan tasapainottelemaan työn, harjoittelun, kisojen ja levon välillä.

Urheilun kannaltahan tilanne ei tietenkään ole paras mahdollinen. Mieluitenhan sitä tietenkin vain treenaisi kaikki päivät, ja kuinka mahtavaa olisikaan saada treenien välissä lepäillä tai ottaa vaikka päiväunet. Tosielämän realiteetit ovat kuitenkin sellaiset, että jostakin on saatava leipää pöytään ja joskus olisi kiva saada siihen leivän päälle vähän juustoa ja makkaraakin. 🙂

Suomessa hyvin harvat hiihtäjät ja vielä harvemmat pyöräilijät yltävät todelliseen ammattimaisuuteen urheilu-urallaan. Ammattiurheilu kun pitää sisällään ajatuksen siitä, että urheilemalla tulee toimeen. Toisin sanoen siis ammattiurheilija urheilusta saa palkkaa päivätyön tapaan. Vaikka ammattiurheilu ei kohdallamme ole mahdollista, on hienoa saada tehdä sitä mistä eniten tykkää sellaisella systeemillä, joka tällä hetkellä tuntuu parhaalta. Hienoa on myös, että vihdoin saamme asua juuri siellä missä haluammekin!

Vihdoin olemme myös tilanteessa, jossa kumpikaan meistä ei enää opiskele. Reima valmistui tässä kuussa, ja vihdoin meidän 2004 alkaneet Rovaniemen opiskelut on ohi. Omalla kohdallamme olemme huomanneet, että ainakin meille työnteko ja jopa yrittäminen sopii paremmin urheilun ohelle kuin opiskelu. Vaikka kuinka olemme olleet urheiluakatemioissa ja urheilijoille suunnatuissa koulutusohjelmissa ei korkeakouluopiskelu ja kilpaurheilu ainakaan meille ollut kovin toimiva yhtälö.

Viimeiset vajaat kaksi vuotta Tiina on ollut osa-aikaisissa töissä ja Reima on ollut yrittäjänä. Ajankäytöllisesti opiskelu vei vähintään saman verran aikaa päivittäin kuin töissä käynti. Lisäksi kaiken maailman tenteistä, graduista, oppareista ja esseistä sai repiä stressiä tasaisin väliajoin. Ja eipä opintotukea ja työstä saatavaa palkkaa kannata edes vertailla keskenään. Toisin sanoen samalla ajankäytöllä ja vähemmällä stressillä tulee toimeen paremmin (ja kerryttää samalla vähän työkokemusta ja eläkettäkin). Ja kaiken lisäksi saa asua juuri siellä missä haluaakin ja työtkin ovat mielenkiintoisia. 🙂

Työn ja urheilun (kuten opiskelunkin) yhteensovittaminen vaatii kuitenkin suunnitelmallisuutta ja joistain kivoista jutuista joutuu luopumaankin. Meidän perheen normaali päivärytmi näyttää jokseenkin tältä:

  • Herätys 6.30
  • Treeni 7.30-9.30
  • Töitä 10.30-16.30
  • Treeni 18-20
  • Nukkumaan 22 jälkeen

Tällaisella päivärytmillä ehtii tehdä sekä treenit että työt, mutta eipä siinä tarvitse lisäksi paljon ajanvietettä keksiä. 🙂 Normaalien päivärutiinien lisäksi suurin osa viikonlopuista kuluu hiihto- ja pyöräreissuissa, joten myöskään baarireissuja ei tarvi turhaan suunnitella. Oltaisiinkohan me kahdeksan vuoden yhteiselon aikana käyty kerran tai kaksi jossain baarissa (kun ensitreffit luetaan mukaan…)? 😀 Sama koskee rahankäyttöä. Urheilukuluihin ja pakollisiin vuokriin sekä puhelinlaskuihin löytyy rahat, mutta kyllä meidän shoppailut on melko harvinaista herkkua ja mitään rantalomia ei tarvitse suunnitella.

Kun aikaa on vähän ja harjoittelua kertyy paljon, täytyy palautumiseen kiinnittää erityistä huomiota. Kun harjoittelusta tykkää oikeasti paljon, on välillä vaikea tunnustaa itselleen, että on väsynyt. On pakko pitää mielessä, että kynttilää ei voi polttaa kahdesta päästä kovin pitkään. Kyllähän sitä hyväkuntoinen ihminen melko pitkään jaksaa treenata hulluna ja välillä käydä töissä, mutta on ihan eri asia kehittääkö se enää mitään. Välillä on vain parempi jäädä nukkumaan silloin klo 6.30 ja skipata aamutreeni. Ja silloin kun on lepopäivä olisi hyvä malttaa oikeastikin levätä, eikä keksiä kaiken maailman pikkupuuhastelua. Joskus lepopäivä on myös pakko pitää viikonloppuna, kun on vapaata töistäkin, jotta ehtii oikeastikin vain levätä.

Ei se ajatuksen tasolla tuntuisi kauhean vaikealta, että silloin kun väsyttää, pitää levätä. Niin sitä kuitenkin tulee aina miettineeksi, että kun väsyttää niin onko se oikeasti väsymystä vai vain laiskuutta. 🙂 Sitä haluaisi treenata ihan mahottomasti, mutta lähellekään aina se ei edistä kisasuoritusta tai urheilijana kehittymistä ollenkaan. Treenaaminen vain treenaamisen takia ei ole kovin fiksua eikä harjoittelun tarkoituksena ole saada itseään mahdollisimman väsyneeksi. Jostain pitää löytää kultainen keskitie, jota seuraamalla pystyy saavuttamaan suurimman osan tavoitteistaan. 🙂 

Vaikka välillä tuntuisi, että päiviin tarvitsisi muutaman tunnin lisää, se ei tietenkään ole mahdollista. Koska työstä ei voi ja unesta ei kannata tinkiä, pitää treeneissä joustaa silloin kun aika on kortilla. Homma muistuttaa usein melkoista nuorallatanssia, mutta se ei haittaa kun tästä hommasta tykkää ihan älyttömästi. 🙂

 

 

 

 

 

 

Comments are closed.

Proudly powered by WordPress | Theme: Baskerville 2 by Anders Noren.

Up ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: