Itävalta part 2 – Alpentour Trophy

Tässä edellisessä blogissa lupailemamme jatko-osa Itävallan reissukertomuksesta, eli kisaraportti Alpentour Trophysta.

Jo ennakko-odotuksiemme mukaan kilpailu-urakasta oli tulossa todella rankka. Kisamatkat vaihtelivat 15 kilometrin ylämäkitempon ja 73 kilometrin maratonin välillä, ja jokaisella etapilla kiivettiin vähintään kerran 1800-2000 metrin korkeuteen. Vaikka nousuihin olimmekin osanneet jollainlailla henkisesti valmistautua, tuli kisaratojen hurjat alamäet meille vähän yllätyksenä.

Kisaurakka alkoi torstaina 12.6., jolloin vuorossa oli ennakkoon kovin etappi. Etapin pituus oli 60km, jonka aikana kiivettiin kahden vuoren päälle. Kokonaisnousua etapille kertyi huikeat 3000m! Urakkaa ei helpottanut ollenkaan yli +30 asteen helle, joka omalta osaltaan lisäsi reissun rankkuutta. Ennen starttia meitä molempia jännitti ihan älyttömästi! Yhtä paljon on jännittänyt varmaan joskus junnuna Hopea Sompa finaaleissa. 🙂 Neutraalilähtö Schladmingin kaupungin läpi moottoripyörän perässä oli yhtä kaaosta. Ihmiset tempoili miten sattui ja oli suoranainen ihme, että kaikki pysyi ensimmäiset kolme kilmetriä ehjinä. Ensimmäinen nousu piti kuitenkin huolen, että porukka saatiin jonomuodostelmaan aika äkkiä. Nousu lähti heti kaupungin kulmalta ja sitä riitti sitten seuraavat 15km (1-1,5h) aina Hochwurzen vuoren päälle. Ylös, alas ja taas ylös. Hochwurzenistä tultiin aika haipakkaa alas vain että voitaisiin alkaa nousemaan uudestaan kohti taivasta. Seuraavaksi Giglachsee järvelle 2000 metriin, jossa tuli vastaan lumiraja, joka pakotti kaikki kilpailijat jalkautumaan. Loppumatka takaisin Schladmingiin oli enimmäkseen alamäkeä, joskin viimeiselle kympille tuli vielä yksi kiduttava parin kilometrin nousu. Lopputulos ihan ok, vaikka Reima saikin loppumatkasta auringonpistoksen oireita, ja sai syötyä ja juotua kunnolla vasta illalla.

 

 

Toisena päivänä vuorossa oli mäkitempo Schladmingin kaupungista Planain päälle. Muista päivistä poiketen matkaan lähdettiin väliaikalähdöllä niin, että edellispäivän nopein lähti viimeisenä. Edellisen päivän rasitukset ja Reiman auringonpistos näkyivät mäkikisan tuloksissa, ja perjantai olikin meille molemmille pienoinen pettymys. Vauhdinjako yksin ajaessa tuntui vaikealta, ja lopputulos oli ettei mäen päällä ollut kunnolla edes hengästynyt. Onneksi kisa oli kuitenkin lyhyt ja sen jälkeen pääsi nopeasti tankkaamaan ja nollaamaan seuraavaa päivää varten.

 

 

Kolmantena päivänä vuorossa oli kisojen pisin etappi Ramsau-Dachstein, 73km ja 2800 nousumetriä. Tällä kertaa kisareitti suuntasi nimensä mukaan kohti Ramsaun kylää ja Dachsteinin jäätikköä. Ensimmäiset 21 kilometriä oli yhtä mittaista nousua, joka oli kuitenkin ensimmäiseen päivään verrattuna loivempaa. Reitti kiikkui Schladmingista Ramsaun kylän kautta Türwandiin jäätikköhissin ala-asemalle. Neutraalilähtö oli edelleen kamalaa kaaosta, mutta tällä kertaa siihen osasi jo ennakkoon varautua. Ensimmäinen nousu Türwandiin meni molemmilla mukavasti, ja olimme mukana huomattavasti paremmissa ajoporukoissa kuin ensimmäisenä päivänä. Ensimmäisen nousun jälkeen oli kuitenkin vielä turha huokaista helpotuksesta, sillä yli puolet nousuista oli vielä nousematta. Seuraavaksi huiputettiin Rittisberg ja Kulmberg ennen laskeutumista Pichliin. Viimeinen pitkä nousuosuus Pichlistä Hochwurzenin Mittelstationille vei takuulla lähes kaikilta viimeisetkin voimat. Meille molemmille tuli pieni sippaus etapin loppuun, mutta kaiken kaikkiaan kolmas kisapäivä oli siihen asti meille paras. Kolmas päivä jäikin Tiinan viimeiseksi kisaksi siltä erää, sillä aamuyöstä Tiina sairastui vatsatautiin, joka esti viimeisenä päivänä osallistumisen.

 

 

Reima oli kuitenkin terve ja pääsi onneksemme lähtemään matkaan. Viimeisen päivän reitti oli kisaurakan kevein. Noustavana oli vain yksi yli 1000 metrin nousu, joskin se sattui reitin ihan loppumatkalle. Viimeisen päivän suoritus oli ehkä Reiman kisaurakan paras, eiä kahdelta edelliseltä pitkältä etapilta tuttua energioiden loppumista tullut missään vaiheessa.

Kaiken kaikkiaan Alpentour Trophy oli meille hieno ja positiivinen kokemus. Matkan aikana meille selvisi, miten paljon suurempi laji pyöräily on Keski-Euroopassa kuin meillä Suomessa. Oli myös hienoa nähdä läheltä, miten hienosti kansainväliset pyöräilyn ammattilaistallit toimivat ja miten älyttömän kovaa maailman huiput ajavat. Samalla tuli huomattua, että ihan näin köykäisellä valmistautumisella ei ehkä kannata lähteä toista kertaa tämän tason tapahtumaan. Pyöräilykilometrejä ja kovavauhtisia pyörälenkkejä pitäisi ehdottomasti olla enemmän alla kuin mitä meillä oli. Varsinkin kahden ensimmäisen etapin tuloksissa näkyy, että kroppa ei vain ollut valmis ajamaan noin kovaa noin pitkään. Tulipa myös huomattua, että oma huoltaja olisi ehdottamasti pitänyt olla mukana. Juomarepun kanssa ajaessa antaa vain liian paljon tasoitusta varsinkin, kun juoman loppuessa piti vielä pysähtyä järjestäjän huoltoihin juomaan.

Muutaman sanalla voisi ottaa myös osaa vertailevaan keskusteluun suomalaisesta vs. muun maailman maastopyöräilystä. Reissu myös vahvisti meidän käsitystä siitä, että maastopyöräily (erityisesti maraton) on Suomessa ihan eri laji kuin maailmalla (ainakin Euroopassa).  Suomalaisissa maratonkisoissa käyminen ei valmista oikeastaan millään tavalla Euroopan kisoihin, oikeastaan kyseessä on ihan kokonaan eri laji. Lähtökohtaisesti kisat on paljon pidempiä ja fyysempiä kuin Suomessa. Teknisyys on hyvin pienessä roolissa, joskin jotkut alamäkikohdat onkin sitten aika DH meininkiä. Nousut on 99 prosenttisesti ajettavaa helppoa hiekkatietä, ja se viimeinenkin prosentti on ajettavaa polkua. Joissain paikoin kuten esimerkiksi Giglachseen ympäristössä joutui jalkautumaan ihan kaikki ajajat, mutta siinä kohtaa reitin suunnittelussa oli varmasti annettu suurempi arvo maisemalle kuin reitin ajettavuudelle. Perisuomalaista mörköpolkua reitillä ei ollut, mutta mahtavaa kumpuilevaa ja mutkittelevaa ylä/alamäkeä sitäkin enemmän.

Urheilusuorituksena tällainen nelipäiväinen maratonsetti on ihan älyttömän rankka. Joka päivä kisaan lähdettin paukusta täysiä eikä mitään mukavaa porukka/peesiajoa ollu oikein missään kohtaa. Pitkissä nousuissa oli pakko ajoo omaa tasaista vauhtia välittämättä ohittavista tai ohitettavista ajajista. Pienikin höntyili nousussa olisi saattanut johtaa myöhemmin totaaliseen sippaamiseen. Alamäet puolestaan olivat myös niin vaativia, että oli pakko edetä itselle sopivaa vauhtia. Niistä vauhdeista kaatuminen ei ollut houkutteleva ajatus, joten tarkkana piti olla.

Lopuksi täytyy vielä kiittää kaikkia niitä henkilöitä ja tahoja, jotka mahdollistivat tämän kilpailu- ja harjoitusmatkamme Itävaltaan. Tällaisia reissuja ei tehdä omin voimin tai yksinään, ja kaikkien mukana olleiden apu on ollut tärkeä! Kiitokset siis: Inarin Yritys, Inari-Saariselkä Matkailu, Kona Bikes ja erityisesti Jarno Lehmuslehti, Kona Shop Saariselkä ja Powerbar!

Seuraava startti on parin viikon päästä Rovaniemen ”melkein koti” XCE ja XCO SM-kisoissa. Mielellään oltaisiin kisattu jossain tässä väliaikanakin, mutta kun sopivia kisoja ei sopivalla etäisyydellä kotoa ollut tarjolla olemme päätyneet tekemään hyviä harjoituksia täällä Saariselällä omalla XCO-radalla.

 

TiinajaReima

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Proudly powered by WordPress | Theme: Baskerville 2 by Anders Noren.

Up ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: