Itävalta part 1

Pian alkaa olla viikon päivät aikaa siitä, kun kotiuduimme kaksi viikkoiselta Itävallan reissultamme, joten alkaa olla aiheellista kirjoittaa pientä matkakertomusta.

Saimme tosiaan tänä kesänä mahdollisuuden toteuttaa jo useamman vuoden suunnitelmissa ollut kisa/harjoitusmatka Itävaltaan. Ajankohdaksi valikoitui kesäkuun alku, sillä halusimme osallistua nelipäiväseen Alpentour Trophy etappikisaan. Näin jälkikäteen ajateltuna lähtökohdat noin rankkaan etappikisaan eivät olleet parhaat mahdolliset. Koska kevät eteni Saariselän korkeudella todella hitaasti, ehdimme saada vain hyvin vähän maastopyöräilyä tai pyöräilyä ylipäänsä alle ennen reissun alkua. Onneksi osasimme asennoitua kisaurakkaan pääasiassa harjoituksen kannalta, sillä ihan 100% varmuudella meidän kilpakumppaneilla oli aika paljon enemmän pyöräilyä alla ja näin ollen paremmat valmiudet ajaa pyörällä kovaa. 🙂

 

Maisemaa ensimmäisen kisapäivän reitiltä Giglachseeltä noin 2000 metrin korkeudesta

 

Reissuun lähdettiin 4.6. paljon ennen kukonlaulua. Lento Rovaniemeltä nimittäin lähti jo klo 5.40, joten kello oli ”aamulla” soimassa jo 2.30, ja ennen aamukolmea olimmekin jo tien päällä. Reittisuunnitelma oli seuraavanlainen: lennot ROI-WIEN, vuokra-auto Wienin lentokentältä, yö Wienissä sukulaisten hoivissa ja seuraavana aamuna autolla Schladmingin seudulle Rohrmoosin. Matkat meni hyvin ja pyörät tuli ehjänä perille. Autonvuokraus Wienin kentällä oli positiivinen kokemus, sillä varaamamme Opel oli vaihtunut tuliterään Skoda Yetiin. Auton matkamittari näytti käynnistäessä 11km ja rekisteriotteen mukaan se oli otettu edellisenä päivänä käyttöön. 🙂 Kivalla menopelillä saimme siis kaksi viikkoa Itävallan maalla ajella.

Majoituksen hankimme itse pitkällisen netissä surffailun ja loputtoman eri vaihtoehtojen vertailun pohjilta. Majapaikan valinta oli jälleen onnistunut. Meillä oli noin 60 neliön huoneisto Rohrmoosin kylässä noin kolmen kilometrin päässä Schaldmingista noin 1000 metrin korkeudessa. Pyörille oli majapaikassa oma lukittava huone, ja pyöriä sai pestä talon puutarhassa niin usein kuin halusi. Ruuat teimme pääasiassa itse, mikä oli ihan toimiva ratkaisu etenkin kun Schladmingin ruokakaupoista sai kaiken tarvittavan.

 

Kisareittien nousut olivat yleensä isoilta osin hiekkatietä

 

Perillä Rohrmoosissa meillä oli vajaa viikko aika reenata ennen kisojen alkua. Kilometrejä, tunteja ja nousumetrejä kertyikin kisojen aluspäivinä varsin reippaasti. Ei mitenkään optimaalinen tilanne lähteä ajamaan kilpaa, mutta yhden lepopäivän turvin kisoihin pystyi lähteä ihan levollisin mielin.

Heti alkuun meille kävi selviksi, että Alpentourin reitit tulisivat olemaan paljon paljon kovemmat kuin mitä oltaisiin ikinä pystytty kuvittelemaan. Olihan meillä tiedossa kisareittien kartat ja korkeuskäyrät, mutta vasta paikan päällä tajusi mitä ne OIKEASTI tarkoittaa. Vasta kun on ajanut maratonreitin 3000:lla nousumetrillä, tietää miltä 3000 nousumetriä 60km aikana tuntuu. Raskaalta. 🙂 Se on niinkuin ajelisi 25-30 kertaa putkeen Saariselän kylältä Kaunispään päälle.. Toinen yllätys koettiin alamäissä. Nimittäin nekin olivat jyrkkiä. 🙂 ja mutkaisia. ja välillä myös kivikkoisia ja juurakkoisia.. Kaikkien maratonmatkojen lopuksi ajettiin noin 2km Planain alamäkireittiä pitkin mutta oikeasti se alamäki oli helpoimmasta ja loivimmasta päästä.

 

Tiina Kulmbergissa

 

Reima Ramsaun MM-stadionilla

 

Ennen reissuun lähtöä ehdimme juuri vaihtaa King Kahunoihin X01 voimansiirron, joka joutuikin Itävallassa heti tosi testiin. Täytyy kyllä sanoa, että 1×11 voimansiirto on Sramilta todella hieno keksintö! Se on kevyt, hiljainen ja erittäin varmatoiminen. Eturattaan vaihto on helppoa, ja parilla erikokoisella eturattaalla pystyy varautumaan hyvin erilaisiin maastoihin. Itävallassa oli mukava vaihtaa suosiolla pienempää ratasta eteen, mutta täällä Suomen tasamailla pärjää varmasti hyvin pitkälti yhdellä eturattaalla.

Muutenkin Kingit toimivat maratonajossa täydellisesti, ja myös Maxxiksen Ikonit tubeleksena ovat osoittautuneet todella hyviksi renkaiksi. Ne on älyttömän helppo saada nousemaan vanteelle ja ne pitää ilmat todella hyvin sisällä. Vaikka lennolla osa Tiinan takarenkaan litkusta oli valunut ulos, ei renkaan kanssa ollut mitään ongelmaa koko reissulla. Ylämäissä renkaissa tuntui olevan ihan älyttömän hyvä pito, myös putkelta ajaessa, ja rullavuudessa ei kyllä ottanut takkiin keneltäkään. Pitkissä nousuissa huomasi myös sopivan geometrian merkityksen – tunninkaan mittaisissa nousuissa mikään paikka ei puutunut, ja voima välittyi koko ajan hyvin. Alamäissä pyörä oli kovassakin vauhdissa ja teknisissä paikoissa erittäin vakaa, eikä kyydissä pelottanut missään vaiheessa.

 

Pyöräilyreittien varrella oli tiheään mukavia taukopaikkoja

 

Oli muuten mukava huomata, että Kingit keräsi muutenkin ihan kiitettävästi katseita kisapaikalla, vaikka hienoja pyöriä oli kyllä todella monilla. Erityisen mukavaa oli, kun Konan factory teamin Cory Wallace huomasi meidän pyörät ja tuli heti meitä jututtamaan. Oli mukava huomata, että ihan samanlaisella Kingillä voi ajaa vielä aika paljon kovempaa. Mukavaa oli myös tuntea kuuluvansa johonkin porukkaan, nimittäin Konan tiimiin. 🙂 Tuskinpa kukaan Spessun tai Trekin maailman tähti olisi meitä tullut jututtamaan, jos meillä olisi ollut samanlainen pyörä kuin hänellä.. Varmasti tällainen hyvä henki, joka Konan tiimiläisitä huokuu, vie toimintaa kaikissa eri lajeissa eteenpäin! Ehkäpä ensi vuonna Alpentourin viivalla näkyy meidän ja Coryn kolmen Kingin lisäksi muitakin! 🙂

Koska pelkästään reissukertomuksen alustuksesta tuli jo näin pitkä stoori, kerromme itse kisapäivien tapahtumista eri tekstissä. Kaiken kaikkiaan voi kuitenkin jo nyt sanoa, että Alpentour Trophy oli ylivoimaisesti rankin kisasuoritus, minkä kumpikaan meistä on koskaan tehnyt. Neljä kisapäivää, yli 200km ajoa ja yli 8000 metriä vertikaalinousua hellelämpötiloissa oli niin henkisesti kuin fyysisestikin todella raju suoritus! Itse uskomme kuitenkin vakaasti, että tämäntyyppiset haasteet ovat aina mahdollisuus uuden oppimiseen ja kehittymiseen! Se tuttu ja turvallinen kun ei yleensä kehitä. Omia rajoja pitää uskaltaa viedä yhä kauemmas ja kauemmas. Arvatkaapa tuntuuko Suomen nousut nyt pieniltä, tai tuntuuko 1,5 tunnin XCO-kisat lyhyiltä? Puhumattakaan 10km hiihdosta.. 🙂

 

Tiina&Reima

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Proudly powered by WordPress | Theme: Baskerville 2 by Anders Noren.

Up ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: